Aapisen lukemisen jälkeen lukutaitoni alkoi kehittyä lähinnä Aku Ankkojen ja naistenlehtien avustuksella. Näin ollen olen takuuvarmasti tutustunut toimittaja Riitta Lindegrenin ajatusmaailmaan jo 1970-luvulla, hänen työskennellessään Jaana-lehdessä. Tuo lehti nimittäin tuli meille. Silloin en tietenkään uhrannut ajatustakaan lehden tekijöille. Missit niissä lähinnä kiinnostivat.
Riitta Lindegren - minä, toimittaja (Otava) on niitä kirjoja, joiden ääreen oikein odottaa pääsevänsä. Ja harmittelee, kun sivut vähenevät vähenemistään. Lindegren on päässyt pitkän toimittajan uransa aikana tapaamaan julkimoita ja turhiksia laidasta laitaan niin koto-Suomessa kuin ulkomaillakin, niin järjestetysti kuin sattumaltakin. Näistä kohtaamisistaan Riitta (toivoisin tuntevani hänet, siksi tuttavallinen puhuttelu) kirjoittaa mukaansatempaavasti, arvoivasti mutta ei ilkeästi. Ja ikänsä kirjoittaneena hänen kielentajunsa on tietysti huippuluokkaa.
Ihan esimerkinomaisesti mainitsen kirjasta yhden jutun, joka jäi mieleeni: Persian (nyk. Iran) valtakunnan loisteliaat 2 500-vuotisjuhlat, joissa oli arvovieraina 69 maan edustajat, meiltä Kekkonen. Tämä juttu piirtyi mieleeni siksi, että siitä on ollut vastikään telkussakin dokumenttia: Kekkonen siellä eturivissä istumassa muiden Euroopan hallitsijoiden, kuten Jugoslavian Titon, kanssa. Muun muassa tässä spektaakkelissa oli paikan päällä myös Riitta Lindegren ja sitä hauskasti kirjassaan kuvailee. Lehtijutuissahan ei kaikkea taustalla tapahtuvaa voi paljastaa, toisin kuin muistellessaan. Juhlaa siis vietettiin vuonna 1970 ja yhdeksän vuotta myöhemmin Šaahi Reza Pahlavi perheineen joutui lähtemään maanpakoon.
Viime vuosikymmeninä toimittaja Lindergren on tullut minulle tutuksi Gloria-lehdestä, jonka tilaaja olen aika ajoin ollut. Olen pitänyt lehdestä ja Riitan sille suunnittelemasta ylellisestä linjasta. Hänen ammattitaitonsa näkyy siinä, että päätoimittajan vaihdos sai lehden joitakin vuosia sitten täysin rähmälleen. Uusi päätoimittajan vaihdos on auttanut sen takaisin polvilleen, mutta etumatkaa Riitan aikoihin on vielä kurottavana. Josko saavutetaankaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen joutunut miettimään päätoimittajan merkitystä lehdelle. Se on oleellinen.
Kun on saavuttanut vahvan aseman glamour-lehden päätoimittajana erilaisine etuineen, voisi kuvitella urasta luopumisen olevan vaikeaa, kun se aika koittaa. Luopumisiin tottunut Riitta selviää siitäkin tyylikkäästi. Samoin kuin kirjansa päättämisestä.
Toivottvasti Riitta Lindegrenin pöytälaatikosta löytyy vielä juttuja, jotka näkevät päivänvalon.
Ps. Samana iltana, kun kirjoitin tämän, minulle soitettiin ja kyseltiin galluppina viimeisen Gloria-lehden mainoksista. En tietenkään voinut olla vastaamatta. 25 minuuttin ajan erittelin tuntemuksiani eri mainoksista. Lopulta nuori mies kiitti minua vastauksista ja minä puolestani häntä kysymyksistä. "Niin, pakkohan tässä on kun pitää pikkuisen rahaa tienata. Tänään on ollut huono ilta. Olen aloittanut kuudelta ja olet vasta toinen vastaaja. Palkka tulee vastausten mukaan, joten kiitos."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti